113. Runonlaulaja Antti Toivasen muistokivi

113. Runonlaulaja Antti Toivasen muistokivi



Karjalassa säilyi Suomessa pisimpään runonlaulantaperinne. Osin se johtui siitä, että myyttiset kertomukset saivat syntynsä juuri vaarojen katveissa Itäisessä Suomessa. Toisaalta runonlauluperinnettä siivitti vähäinen lukutaito, joka pakotti muistamaan kuultuja ja kerrottuja asioita ulkoa. Laulamiseen liittyi myös viisaus – sen poljennon ja sävelen avulla oli helpompi muistaa asiat. Senhän voi jokainen todeta tänäänkin. Laulujen sanat ovat helpommat muistaa kuin muut sanat, jotka ovat kertomuksen muodossa.

Runonlaulantaperinne alkoi kuitenkin väistyä 1800-luvun lopulle tultaessa. Syynä oli lukutaidon leviäminen sekä Elias Lönnrotin toimittamat Kalevala (vuonna 1835) ja Kanteletar (vuonna 1840), joihin oli koottu runsas lauluperinne kirjallisiksi teoksiksi ja siten helpommin muistettavaksi.

Lauluperinne alkoi siis kadota. Kiteellä viimeisimpiä laulajia oli Antti Toivanen, joka asui Nils Ludvig Arppen istuttaman lehtikuusimetsän reunalla pienessä mökissään. Koivikolla asunut Akseli Brander muisteli myöhemmin pikkupoikana tapaamaansa runonlaulajaa, jonka mökki sijaitsi lasten Kiurulan mäenlaskupaikan luona. Akseli Brander kirjoittaa Karjalan Maa -lehdessä vuonna 1935:



”Kelkan jalasta vestäessään ja painaessaan lauloi ukko Toivanen meille pienokaisille, miten Väinämöinen veikaten venettä veisti:



»Kirvelien kilahtamatta 

pilkkehen pirahtamatta

jopa päivänä kolmantena 

Hiisi pontta pyörähytti

Lempo tempasi tereä,

Kävipä kivehen kirves

kasa kalkkoi kalliohon

Kirves kilpisty' kivestä 

terä luiskahti lihahan

Polvehen pojan pätösen

varpahasen Väinämöisen»”.

Brander jatkaa: ”Tästä riitti kelkalla mäkeä viilettäessä puhetta, montako säettä kukin lapsi muisti. Välillä käytiin kysymässä unhottuneita säkeitä ja mikä oli kirveen ponsi ja muita tuntemattomia sanoja. Toisen kerran taas ukon tuvassa vaatteita kuivatessamme saimme kuulla kertomuksen miten



»Vaka vanha Väinämöinen

Kiskoi kivestä tuohta

särki jäästä aiaksia

Pilkkehen pirahtamatta

ilman palan paukkumatta.



Kun Väinämöinen sitten »pani varsan valjahisin» lähtien etsimään verensulkusanoja, niin teitä oli kolme ja joka tiellä kolme taloa, joissa Väinämöinen kussakin kävi kyselemässä



»Oisiko talossa tässä Kauan raannan katsojata».



Lopuksi löytyi mies joka sanoi:



»Veri, seiso kuni seinä

Asu hurme, kuni aita,

Kuin miekka meressä seiso 

Saraheinä sammalessa

Tyyvy nyt tyyris tippumasta,

Punainen putoamasta,

Kun et tyyvy, niin tyrehy

Tyytyi ennen Tyrjän koski,

Joki Tuonelan tyrehtyi,

Meri kuivi, taivas kuivi,

Sinä suurna poutavuonna

Tuli vuonna voimatonna.»”.



Brander kertoo, että myöhemmin hän Kalevalaa lukiessaan törmäsi Antti Toivasen laulamiin lauluihin, mutta moni oli lauluista myös jäänyt pois.

Antti Toivanen eli Puhoksessa 72 vuoden ikäiseksi. Vuonna 1935 Kalevalan riemuvuoden kunniaksi paljastettiin Toivasen kotimökin paikalle Runonlaulajan kivi sunnuntaina 29.12.1935. Kiteen valistuseurojen ja maamieseurojen yhteisessä juhlassa kivellä piti puheen maanviljelijä Pekka Paakkinen ja illalla vietettiin kiven paljastamisjuhlan yhteydessä Puhoksen seuratalossa maamiesseuran iltamat.



Kivi on edelleen nähtävissä tien varressa, joskin sen ympäristö kaipaisi risukon poistamista sekä siistimistä. Kivessä lukee jo hämärtyneessä tekstissä:

(Yläkivi)

Viimeinen runonlaulaja

Antti Toivanen *1831 +1903

Kalevalan riemuvuonna 1935



(Alakivi)

Pystyttivät

Valistusseurat

Maamiesseurat