Talvisodan jälkeen saatettiin vuonna 1940 voimaan pika-asutuslaki, jolla rajan taakse jääneiden alueiden ihmisille mahdollistettiin koti Suomen rajojen sisällä. Kiteellä se kosketti noin 3000 henkeä. Väestöevakuoinnit toteutettiin jo talvisodan alussa. Johannes Virolainen kirjoittaa kirjassaan Keski-Karjalan alueen evakuoinnista: ”Suojärven rata joutui jo sodan alkaessa pois käytöstä ja suurin osa tämän väkirikkaan kunnan väestöä täytyi ohjata Värtsilän suuntaan ainoaa sinne johtavaa maantietä, Agläjärven-Tolvajärven-Korpiselän tietä pitkin. Kun tämä matka on lähes 100 kilometriä, voi käsittää, millaisia vaikeuksia tuotti väestön kuljettaminen, huolto ja majoitus matkan varrella. On muistettava, että tätä samaa tietä käyttivät samalla huomattavat sotavoimat, ne joukot, jotka myöhemmin pysäyttivät etenevän vihollisen Tolvajärvellä. Suojärveltä evakuoitavaa väestöä lisäsi vielä Korpiselän kiireinen tyhjentäminen. Väestö ohjattiin aluksi väliaikaisiin sijoituspaikkoihin Kiteen ja Tohmajärven kuntiin ja siirrettiin vasta myöhemmin sieltä edelleen. Voitaneen laskea tätä tietä kulkeneen arviolta 6000-8000 henkeä.”
Välirauhan tultua väestö pyrki Kiteelläkin palaamaan takaisin kotipaikoilleen ja pika-asutuslain perusteella muodostetut tilat palautuivat alkuperäisille omistajilleen, pääasiassa valtiolle.
Jatkosodan ja rauhan myötä asutus oli järjestettävä taas uudelleen. Säädettiin uusi laki, maanhankintalaki, joka mahdollisti luovutettujen alueiden ihmisten elämän joko viljelystiloilla tai asuntoviljelystiloilla. Maat saatiin hankittua joko kunnilta, valtiolta, seurakunnilta, yhtiöiltä ja yhteisöiltä tai yksityisiltä. Myös vapaaehtoiset kaupat olivat yleisiä. Pohjois-Karjalassa Kesälahden ja Kiteen asutustoimintaa tutkineen Kari Väkeväisen mukaan: ”vapaaehtoiset kaupat olivat yleisiä, sillä täällä kuntiin tuli väkeä lähinnä evakuoiduista naapurikunnista tai samasta, rauhansopimuksen vuoksi jakautuneesta kunnasta. Evakuoidut tunsivat yleensä hyvin mahdolliset paikalliset maanmyyjät entuudestaan ja tiesivät hyvät ostokohteet. Monilla oli lisäksi sukulaisia näillä paikkakunnilla. Maanluovuttajien puolelta vapaaehtoinen myynti suoraan ostajalle oli helpompaa, koska tällöin sai valita mieleisensä kauppakumppanin ja ostajaehdokkaita riitti. Kaikkiaan vapaaehtoisia kauppoja tehtiin 60% näiden kuntien kaupoista. Loput 40% olivat maanhankintalain mukaisia kauppoja.” Kiteelle sijoitettiin pääasiassa luovutetulta alueelta tulleita kiteeläisiä sekä Salmen kylistä tulleita palojärveläisiä ja hanhiselkäläisiä.
Lohelaan syntyi kunnan maille kahdeksan tilaa, joista seitsemän oli siirtoväkisten ja yksi rintamamiestila. Kesällä 1995 pidettiin Kiteellä sodanjälkeisen asutuksen valtakunnalliset 50-vuotisjuhlat, jonka yhteydessä Lohelassa Lohelantien varteen pystytettiin useiden yhdistysten, yhteisöjen ja yritysten toimesta asutusten muistokivi. Kivessä on teksti: asutustoiminta 50 vuotta ja alla vuosiluku 1995. Muistokivi sijaitsee tien varressa Lohelan yhteismetsäalueella.
Asutustoiminta ulottui 1950-luvun lopulle, ja sen kautta haki uutta maata 250 000 ihmistä, joista 50 000 kuului siirtoväkeen. Kaiken kaikkiaan lain nojalla perustettiin 100 000 uutta tilaa, joille oli rakennettu 75 000 asuinrakennusta. Suuren ja merkittävän työn Maatalousministeriön asutusasiaintoimiston päällikkönä ja ylijohtajana (1944-1959) teki Veikko Vennamo niin karjalaisen siirtoväen kuin Lapin asuttamisessa. Mittava asutustoiminta mahdollisti osaltaan ihmisten toimeentulon ja asettumisen osaksi yhteiskuntaa. Suomen sodanjälkeinen asutustoiminta oli ja on edelleenkin esimerkillistä ja toimisi hyvänä mallina nykyisissäkin pakolaiskriiseissä.
Kommentit
Lähetä kommentti