117. Kypärävaara

Jo Baltian jääjärven aikana Riikolan kylässä sijaitseva Kypärävaara on ollut merenpinnan yläpuolella. Sen huippu on 155 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella, kun taas Baltian jääjärvi (11 000-10 000 eKr.) on lainehtinut Tohmajärvellä 115 metrin tasolla. Meren pinta laski edelleen Yoldian meren aikana ennen kuin se tyhjeni liki nykyiseen merenpinnan korkeuteen. Nykyisin Kypärävaara kohoaa vieressä olevan Kypärälammen rannasta yli 60 metriä ja muodostaa Keitalammen kanssa kapean niemen koilliseen avautuvaan maisemaan. Toisella puolella lounaassa Kypärävaaraa reunustaa Pitkälampi ja näiden maisemien ansiosta Kypärävaaran maisemaa onkin vanhastaan sanottu ”Pikku-Punkaharjuksi”. Vanhan Salpausselän vuorijonon jäänteenä Kypärävaara lienee ollut ennen jääkautta vuoriston suurimpia huippuja. Maaperän kiviaines tuffiitti ja amfiboliitti muodostavat edelleen vaikuttavia seinämiä ja kielekkeitä vaaralle.

Kypärävaaraa onkin vanhastaan arvostettu luonnonpaikkana. Erityisesti vuosisadan alussa sitä esiteltiin lehdistössä, ja keskeisenä vaikuttajana tähän oli Riikolan kylän oma kasvatti, tuleva piispa Eino Sormunen. Vuonna 1911 hän kirjoittaa vaarasta runollisesti Karjalan Sanomissa: ”tummanpunainen, kukkiwa ruusukenttä peittää patalakin tawoin waaran laen. Ja jos ylös kawutessasi luot katseesi taaksesi, saat silmätä kauas yli siintäwien salojen, wihertäwien wainioiden ja harjanteiden selkiä mutkittelewien punaisten kylien”.

Etenkin 1910-1920 -vuosikymmenten aikana Kypärävaara oli keskeinen nähtävyys ja juhlapaikka. Maastojuoksukisat vuosittain Kypärävaaran ympäri oli tunnettu tapahtuma, jota seurasi juhlaohjelma iltamineen vaaran laella. Vuonna 1914 Urheilu- ja voimailuseura Taimi vietti vaaralla 5-vuotisjuhlaansa ja seuran ansiosta laelle oli saatu rakennettua myös lava, joka palveli jatkossa vuosikymmenten ajan juhlia ja tansseja.

Nimimerkki A.P. kirjoittaa Kypärävaaran kauneudesta Karjalan Maa -lehteen vuonna 1920:
”Omituinen salaperäisyys harsoo tienoon ja kertoo satuja niiltä ajoilta, jolloin kassara ja kirves olivat viljelijäin ainoita aseita. Pieni salolampi toisensa lähellä mietiskelee siellä kuin maaemon hymyilevä silmä. Korkeat rannat ja niiden metsäiset varjot syleilevät vedenkalvossa toisiaan. Näyttää kuin eivät pilvien kuvat niille mahtuisi päilymään. Metsää vain. Ennen oli vaaralle näkynyt 4 kirkkoa. Nekin metsä peitti kuin itseensä sulkeutuen ja muistellen aikoja, jolloin Usu asui siellä kirveineen ja karvalakkeineen ja ryösti Irjan kultasoljen immelleen Hämeestä tai Savon mailta. Vaaran vierellä koillispuolella on kahden sisarlammen välillä ihana metsäinen, villi harju, joka eroaa Punkaharjun siistitystä kauneudesta vain villissä luonnonihanuudessaan. Käyneekö tuuli joskus kareilemaan näiden sisarusten kasvoille, pian se kuoleutuu hiljaa kuvaamattomaan rauhaan. Kalakin, milloin veden kalvon rikkoo, kuin säikähtäen sen tekee. Sellainen sanomaton, puhumaton rauha vallitsee, että käen kukkukin kumahtaa kuin sordinolla näpäten. Kaikki on kuin unhotuksen ihanuutta ja kuitenkin hymyilevää. Rauhallista ja huoletonta. Ylhäällä vaaralla pensovat villiruusut ja vetten välisellä harjanteella kukkivat kilpaa metsämarjat. On kuin hyräilisi Kypärävaara: „Ruusupensahassa eloon sain tulla. Aina nauran, elo huoleton mulla“...Ei naura kuitenkaan, ainoastaan hymyilee vuosisadasta vuosisataan. Sellaisen salohelmen tuttavuutta ansaitsee näkeä. Se on Pohjois-Karjalamme kauneimpia nähtävyyksiä.”.

Aluetta onkin vuoroin leimannut metsittyminen ja vuoroin näköalojen avartuminen metsänhoidollisten toimenpiteiden myötä. Alueen ilmavalokuvista huomaa sen hyvin. Alue oli vuoden 1953 kuvissa liki täysin metsittynyt lukuun ottamatta laen luonnonniittyä, kun taas vuosien 1995 ja 1999 kuvissa laki on täysin paljas ja maisemille avoin. Metsittyminen alkaa taas näkymään vuosien 2007 ja 2010 kuvissa ja vuoden 2018 kuvassa alueen näkyvyys on jo kadonnut. Mahdollinen maisema-aukkolinjojen suunnittelu ja ylläpitäminen avaisi Kypärävaaran näkymät jatkuvaan virkistyskäyttöön. 

Tällä hetkellä Kypärävaara on osa Karelian Polut -verkostoa ja laella luonnonniityn reunassa on laavu.
Toinen vaihtoehto olisi maiseman avaamiseksi jo Riikolan miesten yhteisvoimin vuonna 1925 rakentaman näköalatornin uusiminen. Tosin Eino Sormunen toteaa, kirjoituksessaan Karjalan Maa -lehdessä, että torni kaipaisi vielä yhtä kerrosta lisää toteuttaakseen näköalatasanteen tehtävänsä.

Tänään Kypärävaara on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka ja ’unohdettu helmi’ Pohjois-Karjalan vaaramaisemassa. Se on osa 11 km mittaista Sorpanpolkua ja ehdottomasti lähimatkailun ja miksei kauempaa tulevien vierailijoiden vierailun arvoinen ’pikku-Punkaharju’. Onpa Kypärävaaran muotoon ja nimeen liitetty myös alueen legenda pahasta pajarista ja Oitista, jonka hän oli ryöstänyt nuorelta Johannekselta. Johannes kostaakseen kätkeytyy vaaralle ja heittää kivellä ohi saattueessa kulkevaa pajaria. Kivi osuu pajarin kypärään pyyhkäisten sen maahan ja Johannes otetaan kiinni. Hänen kohtalonaan on veneessä sidottuna katsoa rannalla pajarin sylissä rimpuilevaa Oitia, kun veneen pysähdyttyä keskelle järveä nuori sulhanen painoineen pudotetaan veneestä lammen pohjaan. Kypärävaaran nimi oli näin syntynyt ja elänyt kansan suussa. Tarina on luettavissa kokonaisuudessaan Väinö Pärnäsen kirjoittamana vuoden 1914 no:7 Kodin Kuvastosta.