119. Pörrinmökki - kivikautinen alue

Rääkkylästä on löydetty yli 50 kivikautista paikkaa. Alue sijaitsi muinoin Suur-Saimaan ja Sisä-Suomen suurjärven laitamilla II Salpauselän padotessa vesiä itään ja kaakkoon. Rääkkylän nykyisillä harjuilla 80-84 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella oli mutkitteleva ja suojaisa rantaviiva, jonka läheisyys tarjosi muinaisille ihmisille hyvät liikkumismahdollisuudet vesitse ja kuivaa maata pitkin sekä runsasravintoisen elinympäristön. Ravintoa voitiin pyytää tai hankkia vedestä ja metsästäjä-keräilykulttuurissa eläen myös maalta. Lisäksi myöhemmin levisi pienimuotoinen viljeleminen ja kotieläimet rikastuttamaan ja tasaamaan ravintoa.

Pörrinmökin alue on Rääkkylässä kivikauden löydetyistä asutuksista laajin ja tutkituin. Se sijaitsee Anninkankaan ja Jaamantien risteyskohdassa käsittäen kaikkiaan noin 10 hehtaarin alueen. Alue on saanut nimensä risteysalueella aikoinaan sijainneen mökin mukaan. Ensimmäiset löydöt alueella tehtiin vuonna 1985 Multalantien varresta. Niitä jatkettiin vuonna 1991 kun risteyskohtaan oli suunniteltu neljän omakotitalon palstoitussuunnitelma. Arkeologisten kaivausten ja löytöjen perusteella Rääkkylän kunta määritteli Pörrinmökin alueen rakentamiselta suojelluksi. Myöhemmin alueella tehtiin lisäkaivauksia vuosina 1991-1993 ja 1996.

Pörrinmökin alue kuuluu Kiteentietä noudattelevaan harjumuodostelmaan, jonka lounaispuolelta on tehty kivikautisia löytöjä liki Leppälampeen saakka. Alue onkin ollut pitkän aikaa pyyntikansan lyhyempinä tai pidempinä asuinpaikkoina Suomen nuoremman kivikauden aikana (5200-1200 eKr.) Vieläkään ei ole selvää, mistä ihmiset ovat saapuneet alueelle, keitä he ovat olleet ja mitä kieltä he ovat puhuneet. Kirjallista materiaalia tai merkkejä ei ajalta luonnollisesti ole. Ilmeisesti veden vuoksi läntinen reitti näyttäisi olevan poissuljettu ja eteläinen sekä itäinen reitti taas puolestaan varteenotettavia. Nuorempaa kivikautta eli neoliittista aikaa on Keski-Euroopassa tutkittu viimeisinä vuosina ja myytti rauhallisesta ajasta on kumoutunut. Usein kyse oli pienistä keskenään taistelevista ihmisryhmistä ja rajattujen elinolojen hallinnasta. Voi hyvinkin olla, että muuttoliike pohjoisemmaksi avautuneille, asutukseltaan harvemmille alueille on tarjonnut paremmat ja turvallisemmat olot pienille ryhmille muinaisen Saimaan rannoilla.

Pörrinmökin alueella on varhaisia merkkejä asutuksesta, pyyntikuoppia, kvartsi-iskoksia (mikroliittejä), palanutta luuta, hioimen katkelmia sekä varhaisempaa kampakeramiikkaa ja myöhäisempää asbestikeramiikkaa. Keramiikka antaa sinällään viitteen jonkinlaiseen säilömiseen ja pienimuotoisen maanviljelyksen leviämiseen alueelle. Orgaanisesta aineksesta mahdolliset radiohiiliajoitukset löydöistä ovat asettuneet neoliittiselle kaudelle.

Muutos varsin helposta metsästäjä-keräilijäkulttuurista viljelykulttuuriin on askarruttanut tutkijoita aina 1950-luvulta lähtien. Olihan vesistö rikasta kaloineen, hylkeineen ja vesipähkinöineen, jota lauhemman ilman vuoksi kasvoi matalassa rantavedessä. Lisäksi metsä tarjosi runsaasti helppoa ja tuoretta ravintoa riistoineen ja muine antimineen.

Kasvitieteilijä Jonathan D. Sauer esittikin 1950-luvun alussa näkökulman, jonka mukaan kivikauden ihmisten ensisijainen pyrkimys olikin viljelyllä väkevöidyn oluttyyppisen juoman valmistaminen, joka palveli juhlintaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Aiheesta järjestettiin seminaari ja asiaa jatkettiin 1980-luvulla tutkijoiden Solomon Katzin ja Mary Voightin toimesta. Nykyiset arkeologiset löydöt ovat tuoneet Lähi-Idästä valoa keskusteluun viime vuosien aikana. Ragfetin luolasta Israelista tehtiin löytö tehdyistä käymiskuopista, jotka ajoitettiin aikaan paljon ennen keramiikan syntymistä (13 000 eKr.). Toisaalta toiselta paikkakunnalta löydettiin myös samaan aikaan ajoitettu löytö leipomosta, jossa leivottiin leipää. Ehkä myös Pörrinmökin alueella olleilla varhaisilla viljelijöllä saattoi olla samanlaiset kahtalaiset pyrkimykset. Takasihan myös vilja ja siitä saatu leipä säilyvämmät ja tasaisemmat ruokatarpeet luonnonvaihteluihin.

Millaista elämä muutoin oli muinaisen Saimaan rannalla eläneillä ihmisillä? Ilmasto oli paljon lauhempaa vastaten nykyisen Keski-Euroopan ilmastoa. Asumukset ja leirit rakennettiin rantahietikolle ja ne vastasivat kevyinä rakennelmina nykyisiä lappalaisten kotarakennelmia. Neoliittisen kauden loppupuolella saattoi olla jo pieniä hirsityyppisiä kehikoita tukemassa asutuksen perustaa.
Elämä oli myös liikkuvaa ja asumukset saattoivat liikkua eri paikkojen välillä mieltymysten ja tarpeen mukaan. Matkaa voitiin tehdä joko kävellen maitse harjuja pitkin tai puusta koverretulla ruuhella vesitse. Asuinpaikat valittiin etelä-luoteis-länsi- suuntaisesti maksimaalisen auringonvalon mukaan. Leiritulet paloivat rantahiekalla ja niissä valmistettiin ravinto, joka pääosin oli tulessa paahdettua. Ilta-aurinko valaisi hyvinä leutoina iltoina suojaisen pohjukan veden pintaa.

Pörrinmökin ja alueen ihmisten elämä alkoi alueelta vähitellen hävitä Vuoksen puhkeamisen myötä noin 6000 vuotta sitten kun Saimaan vesi alkoi laskea ja entiset poukamat kuivuivat. Rantaviiva pakeni vähitellen ja pronssikauteen siirtyneiden ihmisten oli löydettävä elämänsä edellytykset toisaalta.