118. Pala Pälkjärveä

Vuonna 1940 Suomi joutui luopumaan Karjalasta. Se sisälsi kolme kaupunkia, Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen sekä kaksi kauppalaa, Koiviston ja Lahdenpohjan. Lisäksi alueluovutuksissa menetettiin 37 maalaiskuntaa kokonaan sekä osia 20 kunnasta. Näistä osia menettäneistä kunnista viisi lakkasi ja yhdistettiin myöhemmin muihin kuntiin.

Yksi lakkautuneista kunnista oli Pälkjärvi, josta säilyi lopullisen rauhan jälkeen Suomen alueella 17,3 km². Tämä kaistale luovutetusta 184,7 km² osasta jäi Tohmajärven kunnan kupeeseen ja käsitti Jänisjoelta Rämeenjärvelle ulottuvan kapean kaistaleen, josta tänään suuri osa kuuluu rajavyöhykkeeseen. Rämeenjärveltä kaakkoon avautuu avara maisema, josta vielä voi selkeällä säällä nähdä Pälksaaren korkeaa profiilia ja metsää ja Perä-Muskontietä sinne mennessä voi muistella ja seurata tietä Tohmajärveltä Pälkjärvelle rajavyökkeen puomille asti.

Pälkjärven historia on pitkä. Jo Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa (v. 1500) se mainitaan Ilomantsin pogostaan kuuluvana perevaarana. Perevaara oli verokirjan sana reunamilla oleville kylämuodostelmille tai taloille. Pälkjärven laajaan alueeseen kuului 11 kylää ja laajimmillaan pitäjä oli 1700-luvun alussa. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Pälkjärvi menetti seitsemän kylää Venäjälle loppujen jäädessä Ruotsin valtakuntaan. Vielä vuonna 1936 kuntajaossa osa Pälkjärven kylistä siirrettiin Värtsilään ja Luopasniemen alue Soanlahteen. Väkiluku tipahti liitosten myötä liki 500 hengellä ja ennen talvisotaa Pälkjärven asukasluku oli 1953 henkeä. Sodan luovutusten jälkeen Vepsänvaaraan jääneet alueet liitettiin hallinnollisesti Tohmajärveen vuonna 1946 ja kunta lakkautettiin virallisesti 30.9.1948.

Erityisesti ruptuurisodan (1656-1658) jälkeen Pälkjärven asukkaat luterilaistuivat ortodoksisen väestön siirtyessä Venäjälle. Luterilainen seurakunta oli perustettu jo Stolbovan rauhan (1617) jälkeen ja jo vuonna 1632 seurakunnalla oli oma kirkkoherra. Vuonna 1811 Venäjään aiemmin liitetyt kylät liitettiin takaisin Pälkjärveen osana Suomen suurruhtinaskuntaa ja Pälkjärven seurakuntaa.
Vuonna 1860 heinäkuun 25. päivän iltana kello 22 aikaan olleen ukkosen myötä silloinen kirkko paloi salamanlyönnistä. Uutta kirkkoa alettiin suunnitella ja 11 vuoden odotuksen jälkeen 2. päivänä heinäkuuta 1871 uusi kirkko vihittiin käyttöön uuden kirkkoherran virkaanastumisen myötä. Kirkko oli tosin saatu jo valmiiksi kahta vuotta aiemmin vuonna 1869. Suomalainen wirallinen lehti kirjoitti asiasta 5.8.1871: ”Pitäjääsemme tehty uusi kirkko wihittiin ja kirkkoherra wannotettiin 2 p. heinäkuuta. Tätä juhlallisuutta katsomaan kokoon tuli ihmisiä usiammista ympärillä olewista seurakunnista. Kirkko sisäpuolesta oli kaunistettu soweliaasti luonnon kaswuista tehdyillä kukkakiehkuroilla. Tämä juhlallisuus oli kaunis ja sitäkin kauniimmat kehoittawaiset opetukset itsekullenkin.” Kirkko palvelikin seurakuntaa aina sotiimme saakka.

Välirauhan aikana venäläiset olivat purkaneet kirkon ja siitä jäi jäljelle ainoastaan kivijalka. Kirkon kellot ja muuta arvotavaraa saatiin pelastettua. Suurin kello soittaa tänään Pielisensuun kirkossa, pienemmän kohtalosta ei sen sijaan ole tietoa. Ida Silfverbergin Pälkjärven kirkkoon maalaama alttaritaulu ’Jeesus opettamassa kansaa’ ja messukasukka vuodelta 1909 sekä matkaehtoollisvälineistö ovat Viinijärven kirkossa. Varsinaisista kirkon ehtoolliskalustoista toinen on Pyhäselän seurakunnan hallussa ja toinen Inarin seurakunnassa. Kahdesta evakuoidusta katttokruunusta kokoon saatu kattokruunu puolestaan valaisee nykyisin Pyhän Johannes Kastajan tsasounassa Pyhäselän Honkavaaralla. Kirkon alttarilla sijainnut krusifiksi on löytänyt tiensä etelään ja on kehystettynä Kirkkohallituksen kappelin vasemmanpuoleisella seinällä Helsingin Etelärannassa. Omalta osaltaan kirkon ja sen esineistön kohtalo kuvastaa sitä tietä, jota sodanjälkeinen karjalainen siirtoväki joutui kokemaan niin Pälkjärvellä kuin muuallakin.

Kirkon ohella Pälkjärven muita merkittäviä rakennuksia olivat vanhat hovit mm. Alahovi, Pälksaaren hovi, Rannanhovi, Naatselän hovi ja Linnunvaaran hovi sekä julkiset rakennukset kuten kunnantalo
ja pappila sekä tuotantolaitokset kuten meijeri sekä kauppaliikkeet. Pälkjärven Puikkolan hovissa syntynyt kuvataiteilija Erkki Eronen on suunnitellut vuosien 1939-1944 Pälkjärven entisen kirkon lähellä olevan sankarihautausmaan muistokiven punaisesta Karjalan graniitista. Erosen suunnittelemista muistomerkeistä rajan tällä puolen mainittakoon Unto Kupiaisen reliefi Kesälahden museoalueella. Muistokivistä vapaussodan kaatuneille omistettu muistomerkki onnistuttiin siirtämään talvisodan päätyttyä Tohmajärvelle, jossa se on sijainnut kirkon läheisyydessä kirkkomaalla vuodesta 1964 lähtien. Sen sijaan Neuvostoliiton aikana tuhottu Hiekan taisteluiden muistomerkki Suomen sodasta (1808-1809), joka rakennettiin uudelleen vuonna 1994 kaksi vuotta aiemmin löytyneistä laatoista, on jäänyt rajan taakse Venäjälle.

Suurin rakennuksista ja maisemaa edelleen hallitseva oli Pälkjärven piirimielisairaalan rakennuskompleksi. Pohjois-Karjalan kunnat päättivät ostaa kohoavassa maastossa olleen Pälksaaren kartanon maineen suunnitellulle sairaalahankeelle vuonna 1923. Sairaala valmistui ja vihittiin käyttöönsä 13.12. 1925. Arkkitehti Axel Mönen suunnittelema kolmikerroksinen 75 metriä pitkä ja 16 metriä leveä rakennus hallitsi sivupavijonkineen maisemaa. Rakennukset lisääntyivät vielä vuonna 1934 ja 1937 kuusikerroksisilla sairaalarakennuksilla. Korkeat ja korkealla sijaitsevat rakennukset ovat nähtävissä vielä tänäänkin kauniilla säällä joistakin paikoista Suomen puolelta.

Vuonna 1819 maakuntamatkallaan Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili Pälkjärvellä Alahovissa. Taloa emännöi leskieverstinna Charlotta Katharina von Fieandt. Saatuaan Alahovin portilla leipää ja suolaa keisari nautti sisällä hovissa herkullisista pöydän antimista ja emännän hienosta käytöksestä siinä määrin, että määräsi emännälle arvonimen ”Armo”. Kerrotaan, että vierailun jälkeen Pälkjärven kirkossa kuulutettiin keisarin määränneen kutsuttavan tästä eteenpäin Alahovin emäntää ”Armoksi”. Kun keisarin seurue lähestyi Pälkjärven kirkkoa, hänen kunniakseen alettiin soittaa kirkonkelloja. ”Miksi soitatte kelloja?”, keisari oli kysynyt läsnäolijoilta. ”Keisarin kunniaksi”, kuului vastaus.— ”Älkää, hyvät ihmiset, kelloja soittako, enhän minä vielä kuollut ole”, keisari oli naurahtaen todennut.

Elias Lönnrot vieraili runonkeruumatkoillaan kahteen otteeseen vuonna 1828 Pälkjärvellä. Ensimmäisen kerran hän yöpyi pappilassa rovasti Hultinin vieraana ja Ylähovissa. Toinen käynti elokuussa osoittaa Lönnrotin vaatimattomuutta. Pälkjärvelle hän saapui illalla, mutta ei tohtinut mennä taloihin vaan jatkoi jonkin matkaa matkaansa ja kertoo: ”Yön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä peitteenäni. Mutta vaikka miten olisin peittänyt itseäni niillä, oli vaikeaa päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuun ja sytytin sen ja ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä matkan päässä, vaivuin uneen ja makasin sangen levollisesti, kunnes joku aamulla rupesi penkomaan havuläjääni. Nousin vartioitani katsomaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle, seisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikään kuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi ja pötki pakoon”.

Pälkjärveläiset ovat vaikuttaneet runsaasti myös suomalaiseen liike-elämään. Pälkjärvellä syntyneistä voidaan mainita: huonekalutehdas Askon perustaja Aukusti Asko-Avonius, Saarioinen Oy:n perustaja Reino A. Avonius, Marimekon perustaja Armi Ratia sekä vuodesta 1869 Pälkjärvellä asunut rautatehtaanjohtaja ja valtiopäivämies Paul Hendunen, jonka vaikutus koko Pohjois-Karjalassa oli laajaa.

Tänään pieni kaistale Tohmajärvellä muistuttaa 500 vuoden historian omaavasta Pälkjärvestä. Palkeenkielet ovat vanhassa kunnan vaakunassa ja muistuttavat Pälkjärven järven muotoa. Rämeenjärven rantamaisemissa kaakkoon tähyillessä ja Tohmajärven tien raja-alueen puomilla voi muistaa pitäjäläisiä ja heidän sukupolvien saatossa tekemäänsä työtä rikkaan sekä työteliään karjalaisuuden vaalimiseksi Karjalan kauniilla kankailla.