37. Kiteen vuoden 1742 taistelun muistomerkki
Karjalainen-lehden toimitus ja hallitus osoittivat valveutuneisuutta nuoren kansakunnan varhaisvaiheissa ja tekivät jo vuonna 1927 ehdotuksen suomalaisuuden ja Suomen kannalta merkittävien muistomerkkien pystyttämisestä Pohjois-Karjalaan. Näihin kohteisiin lukeutui muun muassa pikkuvihan aikaisen, vuonna 1742 käydyn taistelun muistomerkki Kiteelle. Maakuntaan perustettiin muistomerkkitoimikunta suojeluskunnan alaisuuteen, ja sille perustettiin rahasto nimeltä ”Esi-isien muisto Pohjois-Karjalassa”. Kaiken kaikkiaan rahastosta kustannettiin 11 muistomerkkiä ympäri Pohjois-Karjalaa, joista kuusi liittyi vuoden 1808 sotaan ja viisi vuoden 1742 taisteluihin.
Kiteen pikkuvihan vuoden 1742 muistomerkki valmistui seurakunnan 300-vuotisjuhliin ja paljastettiin taistelupaikalle Kiteenjärven töyräälle juhlien ensimmäisenä päivänä, 8. elokuuta 1931. Muistomerkin, jonka pohja on 2 x 2 metriä ja korkeus 2,2 metriä, suunnitteli opettaja Emil Eloranta.
Muistomerkin taustalla on traaginen pikkuvihan aika, jonka alku oli niin sanotussa ”hattujen sodassa” Ruotsin ja Venäjän välillä. Sota johti venäläisten sotavoimien miehitykseen Itä-Suomessa. Alueen maaherra Carl Johan Stiernstedt saavutti Kerimäellä talonpoikaisarmeijan johdolla voiton venäläisen kenraali Vilhelm Fermorin joukoista. Osa perääntyvistä venäläisistä joukoista nousi maihin (tai saapui) Kiteelle ja myöhemmin Tohmajärvelle aiheuttaen suurta tuhoa paikkakunnille.
Hävityn puolustustaistelun syitä oli useita. Pääarmeijasta lähetettiin vain seitsemän upseeria ja viisi aliupseeria puolustusjoukkojen tueksi Kiteelle. Maamarsalkka Charles Emil Lewenhauptin lähettämät upseerit kuitenkin keskittyivät enemmän alkoholiin kuin joukkojen kokoamiseen ja keskittämiseen. Lisäksi upseerien väärä alueen ja miesten vahvuuksien tuntemus ajoi tilanteen umpikujaan. Suomalaisten talonpoikien etuna oli hiihtotaito, mutta asiaa ymmärtämättömät upseerit käskivät miesten rikkoa suksensa ja linnoittautua pappilaan. Maaliskuun 9.–10. päivän taistelu oli jo näin sinetöity ennen alkuaan.
Kaiken kaikkiaan puolustajien tappiot 9. ja 10. maaliskuuta 1742 käydyssä taistelussa olivat 260 miestä kaatuneina, kadonneina ja sotavankeina. Maaherra Stiernstedt pakeni Ruotsiin, ja maamarsalkka Lewenhaupt kutsuttiin lähimmän miehensä kanssa Tukholmaan, missä heidät mestattiin vuonna 1743.
Ymmärrettävistä syistä alueen miehet eivät tämän jälkeen enää luottaneet johtajiinsa, vaan valitsivat omat sissipäällikkönsä, kuten Mikko Sallisen. Nämä sissit aiheuttivat raskaita tappioita miehittäjille ja lyhensivät merkittävästi pikkuvihan aikaa. Vuoden 1931 lehti kirjoittikin muistomerkistä: ”Tämän surullisen kärsimyksen muistoksi ja elävän polven puolustustahdon terästämiseksi pystytetään nyt ensi kuussa tämä edellä mainittu muistomerkki.” Tänään muistomerkki ja osaltaan sen aikaisten miesten urheus korostavat sitä, että alueen tärkein turvallisuuden tae on sen oma väki ja sen puolustustahto.
Kommentit
Lähetä kommentti