57. Rääkkylän Isopappila

Rääkkylässä oli halu ja pyrkimys sekä tarve perustaa oma seurakunta alueelle. Seurakunnallinen toiminta oli ollut sitä ennen Kiteen yhteydessä olevaa. Useiden yritysten jälkeen Keisarillisella reskriptillä 8.10.1857 pantiin toimeen määräys Rääkkylän seurakunnan muodostamiseksi Rääkkylän, Oravisalon ja Hernevaaran alueista. Edellisenä vuonna oli kappelin pitkäaikainen pappi Anders Kiliander kuollut. Seurakunnan perustamiseen kuitenkin liittyi ehto sen toteuttamisesta vasta kun Kiteen kirkkoherra ja Rääkkylän kappalainen vaihtuu. Kiteen kirkkoherra Uno Vilhelm Telén toimi vielä virassaan vuoteen 1890 saakka ja näin Rääkkylän seurakunnan muodostamiseen päästiin vasta 1890-luvun alkuvuosina. Ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiinkin vuonna 1893 Simo Adolf Virkkula (1893-1908).Ensimmäiselle kirkkoherralle sen ajan mukaan luonnollisesti tuli rakentaa virkatalo sen aikaisten määräysten mukaan. Virkatalot olivat myös luontaisedussa olevalle papistolle seurakunnan kilpailuetu. Mitä paremmat puitteet olivat, sen enemmän voitiin kyvykkäitä hakijoita avoimiin virkoihin odottaa. Virkatalo sisälsi karoliinisen perinteen mukaan keskellä olevan salin, jota ympäröi ruokailuhuone, keittiö ja toisaalla kamarit ja usein sisäänkäynnistä erilleen johtava työhuone/kirkkoherran virasto. Myös Rääkkylän kirkkoherran pappila suunniteltiin tämän mallin mukaan. Piirrokset tilattiin joensuulaiselta Emil Gustafssonilta. Viisi vuotta pappilan valmistumisen jälkeen hän menehtyi ja jäljelle jäänyt toiminta ajautui selvitystilaan. Rakennuspiirustusten signeeraajan helsinkiläinen arkkitehti Wilho Penttilä puolestaan koki kohtalonsa vuonna 1918 Kauniaisissa huvilansa ulkopuolella punaisten teloittamana.

Pappilan paikaksi valikoitui jo vuonna 1893 luonnonkaunis Louhelanmäki. Rakennustyö saatiin kuitenkin valmiiksi vasta 1897. Heinäkuussa vuonna 1895 etsittiin lehti-ilmoituksella rakennukselle työntekijöitä seuraavalla ilmoituksella: ”Neljä uuni-muuraria saavat työtä Rääkkylän pappilan rakennuksella. Lähempiä tietoja antaa työpaikalla Johtaja.” Myöhemmin hirsipinnat saivat lautavuorauksen sekä punamullan ja empiretyylin vaikutuksesta edelleen keltaisen värin. Päärakennuksen oheen rakentui myös talousrakennuksia: Kivinavetta, jonka kivijalka on edelleen nähtävillä, riihi, sauna, ja aitta, kuten maataloissa tuona aikana olikin tyypillistä. Maanviljelys kapeni sodan jälkeen, kun tilasta lohkottiin tontteja siirtolaisille. Poikkeusoloissa pappila toimi myös majoitustilana ja nimismiehen kansilana.

Suuri pappila tuli pappilana elinkaarensa päähän 1950-luvun puolessa välissä sen ollen liian suuri yksityisasunnoksi. Niinpä pappilarakennuksen toisessa päässä toimi alakoulu ja uuden pappilan valmistuttua vuonna 1957 Koivuniemen suuntaan pappila siirtyi kouluyhdistyksen omistukseen. Tarkoituksenmukaisen koulun edellytyksiä olivat lisätilat ja niin vuoden 1960 remontissa kuisti muutettiin toimistotiloiksi ja huonekokoa pienennettiin salin osalta toimiviksi luokkahuoneiksi. Lämmitys muutettiin keskuslämmitykseksi ja kaakeliuunit purettiin. Seuraava muutos tapahtui seitsemän vuotta myöhemmin, kun rakennus muuntui ammatillisen koulutuksen tarpeisiin ja rakennuksen sisätilaa avarrettiin huoneita yhdistelemällä. Vielä 1980-luvulla rakennusta remontoitiin kunnan nuorisotaloksi sen aikaisilla menetelmillä.

Vuonna 1995 kunta luopui pappilasta ja se siirtyi yksityiseen omistukseen. Uudet omistajat aloittivat tuolloin laajamittaisen kunnostus- sekä entistämistyön museoviraston myötävaikutuksella. Tänään pappila on saanut takaisin muun muassa upean ulkokuistinsa ja entistämistyö jatkuu edelleen. Myös sisällöllisesti rakennus on saanut toiminnan, joka tunnetaan laajalti Suomessa ja muuallakin laadukkaista sekä arvostetuista kanteleistaan.