95. Pajarinniemi ja pahan pajarin "hauta"

Tarina pahasta pajarista on vanha ja monikerroksinen. Sen osoittaa se, että tarina tunnettiin jo varhain Laatokan pohjoisrannalla Impilahdella ja myöhemmin kertomusperinne on levinnyt Pohjois-Karjalan pohjoisosiin, Kainuuseen ja jopa Lappiin saakka. Siksi kertomusta on lähestyttävä sekä historiallisesti, että kertomusperinteen merkityksenannon kautta. Varhaisempia historian verkkoja kertomukselle heittää Kuvaelmia Suomen maakunnista (1864) P. Hannikainen, joka esittää että suurta osaa Karjalasta hallitsi Venäjän aikakirjojen mukaan v. 1307 Boris Konstantinowits- niminen ylimys. Hän rasitti kansaa niin, että ihmisiä pakeni Ruotsin (Suomen) puolelle. Lisäksi hän huvitteli soudattamalla vastatuuleen itseään ja laskemalla sitten purjeella myötätuuleen. Hillitön käytös naisia kohtaan nostatti vihdoin kapinan, joka johti pajarin kuolemaan.








Runsasta kymmentä vuotta myöhemmin Suomen Kuvalehti kirjoittaa vuonna 1877 novgorodilaisten valta-ajasta, siis ennen vuotta 1478. Novgorodilaiset olivat läänittäneet Karjalan alueen liettualaiselle ruhtinaalle Narimantasille ja hallintaa jatkoi hänen poikansa Patrikas. Liettualaiset olivat tottuneet maassaan maaorjuuteen ja pyrkivät kohtelemaan karjalaisia samoin, luontokappaleiden tavoin. Soudattaminen ja myötätuulessa purjehtiminen, hevosella kirkkoon ratsastaminen ja ankara kiskonta sai kansan kapinaan pajaria vastaan ja pajarin elämä päättyi joukkotappoon.








Myöskään Ruotsin vallan vahvistuessa 1600-luvulla olot eivät merkittävästi tältä osin parantuneet. Verotukseen vaikuttivat läänitykset, joiden haltijoilla oli kansasta erilaiset näkemykset. Nämä pohjautuivat pitkälti Baltiaan ja siellä olleeseen kansan asemaan. Lisäksi läänityksen pajareiksi eli uuden isänmaan termein voudeiksi olivat vieraasta kulttuurista tulleita. Myös alueen linnaleirit Niukkalassa, Totkunniemellä ja Villalassa sekä niiden ylläpito vaativat lisäveronkantoa ja vastuuta alueen väestöltä. Vaikka suuren reduktion ja linnaleirien purkamisen jälkeen maa ja verotus palasivat kruunulle, kruunun voudit tulivat joko Baltiasta, Saksasta tai Skotlannista ja henkinen kuilu kansan sekä ”arrendaattoreiden” eli verovuokraajien välillä jäi suureksi.








Kuuluisin tällainen arrendaattori oli Simon Afleck, joka oli syntynyt Narvassa. Isän tulkin ammatin myötä hän ilmeisesti puhui ja ymmärsi ruotsia ja venäjää ja siten myös niiltä osin oli sovelias raja-alueelle Karjalaan voudin tehtäviin. Vuodesta 1695 alkaen hän toimi tehtävässään Pielisjärveltä käsin. Toiminta laajeni Lieksan ohella Nurmekseen ja Kiteelle. Lisäksi omaksi paikakseen perustaman Turunkorvan myötä maine levisi Sotkamoon ja Kainuuseen.

Simon Afleck toteutti ankaraa veronkantoa ja sai ihmisten vihat osakseen. Lisäksi hänen ajalleen sattuivat nälkävuodet ja niukkuuden aika. Usean kerran häntä vastaan yritettiin myös hyökätä ja saada hengiltä. Lisäksi Afleckiin liitettiin asiaton, simputtava käytös miehiä kohtaan ja hillitön käytös naisia kohtaan. Jälkimmäisestä ei tosin ole historiallisia todisteita. Hurtaksikin kutsuttua Afleckia on suuren vihan vuoksi tapettu monella paikkakunnalla. Kiteellä ja Kesälahdella kirkossa luetun kuninkaan käskyn jälkeen takaa-ajo päättyi Pajarinniemen keskivaiheille ja kivitykseen hevosineen. Nuasjärvessä Muuraussaaressa Kainuussa Afleck puolestaan on kädet sidottuna haudattu pystyasentoon. Lieksassa taas Afleck on haudattu hautausmaahan sen jälkeen kun hän oli perimätiedon mukaan itse päättänyt päivänsä 1725 Lieksanjoen lossilla. Voi olla, ettei mikään näistä pidä Afleckin kohdalla paikkansa, sillä viimeksi mainittukaan Lieksan kohtalo ei olisi tuona aikana voinut päätyä hautausmaahan.








Toinen tapa tarkastella pahan pajarin tarinaa on kertomusperinteen merkityksenannon kautta. Riippumatta aikakaudesta sisältö on sama: Kohtuuton ja tilannetajuton riisto, ylimielinen ja alistava
käytös sekä kajoaminen naisiin ovat kolme peruspilaria, joiden seurauksena on, riippumatta valtiosta, ajasta ja henkilöstä, miestappo. Kertomuksella on aikojen kuluessa voinut olla historiallistakin pohjaa, jopa useita. Pajarilla tai voudilla on voitu tarkoittaa myös veronkannon apulaisia. Siksi ei ole mahdotonta, etteikö jotain olisi tapahtunut Pajarinniemen kiviröykkiöllä. Onhan siinä vain muutaman askeleen päässä luonnon venevalkamat, joihin on helppo ollut tulla ja lähteä veronkeruumatkoilla. Jos kyse olisi vain legendasta, uljain paikka olisi ollut luoda monumentti niemen kärkeen hurjine takaa-ajotarinoineen. Lisäksi kertomusperinteen kannalta tarina täällä on voinut toimia hillitsevästi uuden veronkantajan saapuessa alueelle ja kuullessaan tarinan – viesti on ollut: kannattaa käyttäytyä ihmisiksi.








Laajempi kerroksellisuus tulee tarinassa myös esille kansallisella tasolla. Joel Lehtonen loi vuonna 1904 esikoisrunoelman, Perm-syysyön unelma, joka kertoo traagisen tarinan pajarista ja etenkin hänen apuristaan Permistä. Runoelma sijoittuu kuvitteelliseen Perman-nimiseen valtakuntaan. Kirjan julkaisun aikaan elettiin suomalaisuuden nousun kautta ja kirjan keskeinen sanoma on vapautuminen vieraan vallan ikeestä. Lisäksi Eino Leino kirjoitti pajarista vuonna 1922 Pajarin poika teoksessaan. Sanoma orastavan kansakunnan synnyssä oli sama. Itsenäisyys ja vieraan vallan ikeistä irtautuminen sekä kodin ja omanarvontunnon turvaaminen.

Näin Pajarinniemi ja sen kiviröykkiö Aksel Branderin sanoin vuonna 1931: ”Pajarin kivinen hautakumpu Syrjäsalmessa kauniilla Pajarinniemellä on ensimäinen vapaudenpatsas Kiteellä.” Tämän lisäksi Pajarinniemi on upea yli kilometrin pituinen kaunis luontokohde keskellä kauneinta Suomea. Kapea niemi sinällään kuvastaa kauneudessaan sitä kapeaa polkua, jota pitkin menneet sukupolvet ovat tuon vapauden eri ikeiden uhan alla säilyttäneet.

Jälkikirjoitus: Keskustellessani teemasta kiteeläisen Erno Olkkosen kanssa Pajarinniemen kiviröykkiöstä ja sen synnystä, hän esitti, että kiviröykkiö on voinut syntyä luonnollisesti tuohon kohtaan venemiesten tehdessä niemen läpi kulkevaa veneen ylityspaikkaa ja siirtäessään kiviä väylästä sivuun. Reitti on tällöin 500 metriä lyhyempi tunnetuille muikunpyyntipaikoille. Veneiden läpivientipaikka on selkeästi ihmisten tekemä ja röykkiön kivimäärä vastaa väylästä poistettua maa-ainesta. Pidän itse Ernon teoriaa kaikein selitysvoimaisimpana mahdollisuutena kiviröykkiön synnylle. Itse tarina pahasta pajarista on sitten ollut helppo siirtää hautaröykkiömäiseen kivikumpuun kansanperinteessä.